Niin vituttavia.
Wannabe-syömishäiriöiset varsinkin.
"Siis iih e syöny eilen mitään, mullon salee sh!"
Huoh.
Pliis lopettakaa. Te ette tiedä paskaakaan millasta tää on, stressata samoja miljoonia syömiseen liittyviä asioita päivästä toiseen.
Te ette tiedä, millasta on kun vanhemmat soittavat lääkärille, ja käskevät laittaa letkuihin kun ei suostu syömään muuten.

Jos voisin edes päivän, päivän olla ahmimatta niin paljon kuin yleensä, ei minun tarvitsisi edes harkita tarttumista saksiin, saati sitten käyttää niitä viiltääkseni jälleen uutta viiltoa.

Inhoan syömishäiriötä, minä inhoan sitä niin, vaikka olen antanut sen turruttaa mieleni ja muistot entisistä ruokailutottumuksista.
Samalla kuitenkin rakastan sitä. Rakastan nälän tunnetta, rakastan tunnetta kun olen syönyt vain 800 kalorin edestä.

Minä vihaan vartaloani, itseäni, tätä kadonnutta itsekuria joka saa minut joka ilta voimaan näin huonosti. Vihaan vaa'an näyttämiä numeroita.

Naurahdin sisälläni. Tiesin että katsoit minua, tunsin silmäsi selässäni, niskassani, poskessani. Tunsin, että katsoit minua hiukan hätääntyneenä, ehkä vähän syyllisesti ja pieni pelko silmissäsi. Sinä pelkäsit satuttaneesi minua. Ajatella. En uskaltanut vastata katseeseesi. Hymyilin salaa.

Seuraavana päivänä  kasvosi olivat lähempänä kuin koskaan. Lopputuntia en osannut keskittyä ollenkaan.
Ajatella miten tuo pieni ele sai sydämeni jättämään lyönnin väliin ja mieleni sekaisin.

Ja silti sinä tiuskit vähän väliä minulle, ja sanot asioita jotka turruttavat mieltäni. Hetken päästä katseesi on niin suloinen ja lämmin että minun on käännettävä oma katseeni pois.